Merituulilainen 1991

Kuinka kampelasta tuli litteä Kauan, kauan sitten, silloin kun maapallo vielä oli pehmeä eikä Saaristomerikään ollut lopullisesti muodostunut, oli Pyhä Perhe ottanut pienen pilven ja lähtenyt alas katsomaan miten luomistyöt olivat onnistuneet. He olivat laskeutuneet jonnekin Saaristomeren asumattomista hiekkapohjaisista saarista. Mukana ollut pieni Poika heitteli rannassa kiviä kuten pikkupojat ovat aina tehneet. Äiti Maria keräili marjoja ja sieniä ja Isä viritteli nuotiota, sillä silloin ei Saaristomeren Kansallispuistossa tiedetty mitään kuten ei kulovaroituksistakaan. Kyllästyttyään kivien heittelyyn kahlasi Poika veteen ja kysyi matalassa vedessä uivalta kauniilta valkoiselta kalalta leikkisikö se hänen kanssaan. Kieliongelmia ei silloin vielä ollut, vaan kaikki luodut ymmärsivät toisiaan. Poika selitti kalalle ettei hän tekisi pahaa mutta oli kyllästynyt leikkimään yksin. Kala lämmitteli auringon kilossa ja peilaili aallon välkkeessä ilmeisen tyytyväisenä itseensä eikä ollut kuulevinaan Pojan juttelua. Montaa kertaa ei Poikakaan kysellyt vaan unohti lasten tavoin kalan ja alkoi telmiä matalassa vedessä. Mutta sitten tapahtui vahinko. Kala oli niin syventynyt oman kuvansa peilailuun ettei ollut huomannut pitää varaansa, vaan jäi Pojan jalan alle ja litistyi pohjaa vasten. Kala tietysti pelästyi ja suuttui nostaen teräväpiikkiset evänsä pystyyn ja naarmutti samalla Pojan pehmeätä jalanpohjaa, johon tietenkin sattui ja haavoista alkoi vuotaa verta. Kuvassa näkyvät kampelan punaiset täplät ja laatikon laitaa vasten paistaa kalan valkoinen vatsapuoli todisteeksi vanhan legendan paikkansapitävyydestä. Jalkaan sattui ja verenvuoto pelästytti Poikaa, joka juoksi itkien Äiti Marian luo. Äiti pesi ja pyyhki lapsensa jalat mutta verenvuoto ei vain tyrehtynyt, jotkut piikit olivat katkenneet jalan sisään ja alkoivat särkeä. Kaunis päivä ja hauska retki oli saamassa ikäviä piirteitä. Äiti ja Poika menivät lähellä nuotiota valmistelevan Isän luo saamaan apua särkevään jalkaan. Isä puristi haavoista piikit pois ja selitti, että vuotava veri puhdistaisi haavan ja tyrehtyisi sitten. Isän tuomio Kun verenvuoto kohta lakkasikin, Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut, sillä maan päällä ei kukaan saanut vahingoittaa toistaan. Kuultuaan mitä rannalla oli tapahtunut, Isä vihastui ja lähti Marian ja Pojan kanssa tapahtumapaikalle. Kala oli tietenkin lähtenyt, mutta Isä tiesi keinot. Hän kutsui kalaa, eikä kauaakaan kestänyt kun rantavedessä loiskahti ja siinähän se kaunis valkoinen kala oli, Sen nahkaan oli tarttunut veritäpliä Pojan jalasta ja evistä oli muutama tukipiikki pois. Kysyttyään kalalta mitä oli tapahtunut, kuuli Isä toisen version kuinka Poika oli ensin heitellyt sitä kivillä ja sitten yrittänyt sotkea kalan pohjahiekan joukkoon. Veri kalan pinnassa oli sen omaa kun sen kaunis valkoinen nahka oli vahingoittunut kovaa ja karkeaa pohjaa vasten. Siinä sitä sitten oltiin kahden erilaisen kertomuksen kanssa. Kumpaa piti uskoa. Pojan jalassa oli ollut muutama piikki, jotka puuttuivat kalan evistä ja joka tapauksessa Pojan jalasta oli vuotanut kovasti verta. Hetken mietittyään Isä teki päätöksen, kohottaen molemmat kätensä vesien yli, hän antoi tuomionsa. Kala, joka oli vahingoittanut toista luotua, oli suurempi syyllinen. Siitä päivästä lähtien sen olisi kuljettava lähellä pohjaa toisella kyljellään. Pohjaa vasten oleva kylki saisi jäädä valkoiseksi muistuttamaan sitä pahasta teostaan, mutta yläpuolelle jäävä kylki muuttuisi tummaksi, ettei se erottuisi pohjasta eikä sitä kehtaisi peilata enää aaltoin peilistä. Punaiset veritäplät jäisivät paikoilleen muistuttamaan toiselle luomakunnan jäsenelle aiheutetusta kivusta. Äiti Marian tuli sääli kaunista kalaa, joka osaksi tahtomattaan oli vahingon aiheuttanut. Hän tarttui Isän käteen ja katsoen häntä kauniilla silmillään, hän pyysi kalalle armoa edes hiukan. · Kuten usein naisen katseeh ja pyynnön kanssa käy, kävi nytkin. Isä leppyi ja antoi Äidille periksi. Maria saisi muuttaa yhden kohdan tuomiosta. Maria katsoi kalaa ja ajatteli synkkää harmaata merenpohjaa. Hän pyysi, että jos kerran kala joutuisi uimaan aina kyljellään, niin sen silmät siirtyisivät sille puolelle, joka olisi pintaan päin, että se edes näkisi auringon kimaltelevan veden lävitse. Mutta hän halusi myös tarkentaa Isän tuomiota. Kala saisi pienenä uida kuten muutkin kalat pystyssä, mutta sitten kun sille tulisi ikää ja kokoa, sen pitäisi muuttua Isän tuomion mukaiseksi. Näin se muistaisi mitä oli menettänyt haavoittamalla Poikaa. Siitä lähtien ovat pienet kampelat uineet kuten muutkin kalat ja olleet muutenkin niiden kaltaisia, mutta myöhemmin ne alkavat kallistua kyljelleen ja samalla alkavat silmät vaeltaa toiselle puolelle päätä. Se, että kampelalajeja on sellaisia, jotka uivat oikealla kyljellään, on oikeastaan työtapaturma. Kun Pyhä Perhe oli käymässä maan päällä, katseli Isä kalaa ylhäältä päin ja näin määräytyi kalan uintikylki. Mutta kuten tiedetään on eräs toinen vaikuttaja myös mukana kuvassa ja hän katsoi tapahtumaa alhaalta päin. Sitten kun �än vuorollaan yritti sen jälkeen ► luoda maailmaa, tuli kalastakin peilikuva.

RkJQdWJsaXNoZXIy NDI2OTg=